Anne Kalmari

Motissa

Kun sähköt ovat poikki neljä tuntia, matkapuhelinverkko lopettaa toimintansa. Sonera kippuroi vielä muutaman tunnin. Sen jälkeen sekin pimenee. Sitten on hiljaista. Ei tule tekstiviestiä eikä sähköpostia. Ei voi soittaa eikä vastaanottaa puheluita kännykällä. Hätäkeskukseen ei voi soittaa.Tällainen tilanne on kolmatta päivää Lahdenperällä Keski-Suomessa. Siellä ilmeisesti tukiasemakin on ukkosmyrskyn jäljiltä sökönä. Meillä jo puolentoista vuorokauden sähkökatko koetteli hermoja.

Myrskytuhoille emme voi mitään. Yhteisöllisyys on voimissaan, kun koetamme täällä periferiassa auttaa ja kannustaa toinen toisiamme. Ilman naapuriapua ei täällä korvessa pysyisi hengissä. Pakasteet liikkuivat, samoin vesivaunut ja aggregaatit. Puita sahattiin teiltä ja katoilta yhteispelissä. Kunpa vain saisi soitettua apua. Vapaaehtoiset tekivät raivaustöitä ilman lupaakin, sillä verkkoyhtiöt eivät paljon nöyrry apua pyytelemään. Apuna oltaisiin mielellään. Linjoille kaatuneiden puiden vaarallisuus ymmärretään. Tieto katkenneista puista olisi tullut monesti nopeammin, kun puhelimet olisivat toimineet. Tällainen johtamistapa risoo. Yhtiöt ovat irtisanoneet raivausporukan minimiin, vaikka verkkomaksut kasvavat. Vähintä suuryhtiöiden toiminnassa olisi se, että teleyhtiöt hommaavat varavoimaa vaikka sopimuksin tukiasemien akkuihin. Enemmän kuin kustannus, tämä on tahtokysymys. Hädän aikana täytyy olla mahdollisuus edes soittaa apua.